Kaikki alkoi kun Marjo sanoi haluavansa päästä porukoihin. Minun virheeni oli seurata perässä kuin pieni katulamppujen juurelle kuseksiva piski. Rymysin hänen kannoillaan kaupungin joka ikisen katuojan ja kuralammikon. Itse asiassa nyt kun tarkemmin mietin, kaikki, koko se pitkä ja helvetillinen alamäki pohjalle alkoi siitä valasta. Se oli elämäni suurin virhe. Vannoa nyt verivala ailahtelevan Marjon kanssa, kuinka tyhmää.
Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta. Taaskaan. Se oli jo kolmas päivänkakkara jonka olin repinyt äidin harvasta kukkapenkistä ja tuhonnut. Kolmas kerta toden sanoo, niinhän se sanontakin menee. Huokaisen ja hartiani lysähtävät vielä sentin alemmas. Ihmettelen miten se on edes mahdollista, olenhan jo valmiiksi aivan kasassa. Revin vielä muutaman päivänkakkaran ja aloitan alusta. Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta.
- Silja hei! Eihän 16-vuotiaat nyt enää tollasia tee! Sun pitäis oikeesti ottaa ittees niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Ei tommonen tuu kysymykseenkään jos sä siihen haluut tutustuu!
- Mä tiedän mitä sä ajattelet Marjo
- Ai mitä? No mitä mä ajattelen?
- Että mä olen säälittävä pelkuri joka ei uskalla muuta tehdä kun istua kuistilla ja nyppiä kukkia
Vaikka en katso Marjoon, tiedän että hän pyöräyttää silmiään kahdesti. Ensin vasemmalta ja sitten oikealta. Tämän tehtyään hän huokaisee ja istahtaa viereeni. Marjo nappaa käteensä yhden päivänkakkaran ja alkaa nyppiä sen terälehtiä irti.
- Silja. Sä et ole mun mielestä pelkuri. Etkä säälittävä. Mutta mä haluisin että sä saisit enemmän rohkeutta ja uskallusta.
- Rohkeus ja uskallus on sama asia
- Äh, älä takerru pieniin sä tiedät mitä mä tarkotan.
- Mmm joo, sori.
Tekisi mieli sanoa että minulla on huono päivä, mutta se olisi valhetta. Koska oikeastaan minä olin harvinaisen hyvällä tuulella tänään. Tai ainakin siihen asti olin kunnes Marjo ilmestyi. Hän ärsytti minua usein vaikka olimme olleet parhaat ystävät ihan pienestä asti. Monesti muut ihmettelevät miksi olemme niin hyviä ystäviä, olemmehan kaksi niin erilaista ihmistä. Marjo on pieni, vaaleahiuksinen ja elämää täynnä oleva cheerleader. Hänellä on paljon ystäviä ja kaikki kotipaikkakunnallamme tuntevat hänet. Marjo on suosittu niin mummojen kuin pikkulastenkin keskuudessa. Hän on kaupungin paras vaihtoehto, oli kyse sitten muutto-, siivous- tai lastenhoitoavun tarpeesta. Marjo oli liian hyvä ollakseen totta. Ja silti hän ärsytti minua aivan liian usein. Saan jatkuvasti kuulla äidiltäni että saisin olla kiitollinen kun Marjo jaksaa katsella minun yrmeää naamaani vielä. Ja että minun pitäisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin Marjo. Ja että minun pitäisi myös hakea töitä niin kuin Marjo. Joskus minusta tuntuu että äitini haluaisi muuttaa minut Marjoksi. Minä taas en tuntunut kelpaavan kenellekään. Olen pitkä, tai en oikeastaan pitkä. Näytän vain pitkältä Marjon rinnalla. Minulla on punertavat hiukset ja pisamia poskipäillä. Meikkaan äitini mielestä aivan liikaa, omasta mielestäni voisin opetella rajaamaan silmäni kunnolla että voisin korostaa niitä paremmin. Marjo meikkaa useimmiten paljon enemmän kuin minä. Mutta hän on kaunis myös ilman meikkiä. Minun itsetuntoni vaatisi kohotusta jos aikoisin lähteä ulos ilman meikkiä. Ei sillä, tunnen itseni useimmiten ihan kauniiksi, mutta ainoastaan meikattuna. Olen kaikin puolin tavallinen ja normaalinnäköinen tyttö. Nolla jos Marjoon verrataan.
- Kuule Silja, musta tuntuu että sulla on joku vinossa. Muista että sä voit aina puhua mulle, muistathan
Aina välillä minulle tuli sellainen olo, että Marjo puhui kanssani pakosta ja että hän oli kanssani vain täyttääkseen jonkin velvollisuuden. En voinut sille mitään, mutta nyt juuri tuo tunne täytti minut. Alkoi inhottaa. Nousen ja katson Marjoa ilmeettömästi.
- Mulla on tekemistä, voidaanko nähdä myöhemmin?
- Tottakai voidaan BB, anytime
- Mmm joo, see ya HB
Heti lähdettyäni minulle tuli huono omatunto ja käännyin takaisin hymyilläkseni vielä Marjolle. Palasin muutaman askeleen taaksepäin vain huomatakseni, että paras ystäväni oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Varmaan teki jonkun hemmetin ”chiippa”hypyn ja kirmasi suoraan muiden kavereidensa luokse. Nyt tekisi mieli vain juosta perään ja sanoa suorat sanat. Mutta en tee sitä. En pysty siihen. Loppupeleissä kuitenkin Marjo on tärkeintä minulle enkä haluaisi menettää häntä. Olkoonkin että olen hänen ikuinen perässähiihtäjänsä ja olkoonkin etten ikinä pääse eroon kateudestani. Minun on myönnettävä että Marjo on parasta mitä minulla on.
Muistan kun olimme pieniä ja vietimme kaiken vapaa-aikamme leikkimökissäni takapihallamme. Sinne ei päässyt kukaan joka ei osannut yhteistä salakieltämme tai kukaan joka ei tiennyt salaista tervehdystä. Kesällä viikonloppuisin yövyimme mökissä ja teimme aamiaista. Yritimme herätä kukonlaulun aikaan kastelemaan pienen kasvimaamme sipulit ja perunat. Ja koska Marjo uskoi, että sipulit ja perunat oikeasti kasvaisivat siinä, varastin naapurimme kellarista niitä muutaman ja piilotin ne mullan alle. Ja sitten yhdessä ihastelimme itse kasvattamia vihanneksiamme. En ole kertonut Marjolle mitään vihanneshuijauksestani. On vain sellaisia aikoja kun minusta tuntuu että Marjo voisi särkyä jos häntä loukkaisi. Kuin sanat voisivat murtaa hänet ja viedä kaiken elämän hänen silmistään. On aikoja kun en uskalla sanoa hänelle mitään poikkipuolista. Mutta vain minä tunnen tämän puolen hänessä. Kaikki muut tietävät vain iloisen ja vilkkaan Marjon, joka on aina valmis auttamaan muita ja joka ei osaa muuta kuin hymyillä. Ehkä juuri se, että jaan hänen kanssaan salaisuuden jota hän ei koskaan halua tuoda julkisuuteen, saa minut yhä kestämään Marjoa. Tunnen valtavaa suojeluhalua aina kun Marjo on allapäin tai muuten vain haavoittuva. Silloin haluaisin vain ottaa hänet syliini ja pitää tiukasti kiinni niin ettei maailma voisi vahingoittaa häntä. Marjo on niin ailahteleva. Hän saattoi yhtäkkiä tavallisena päivänä alkaa itkeä ilman hyvää syytä. Hän saattoi hiljetä mykäksi eikä sanoa sanaakaan. Hän saattoi vain tuijottaa yhteen pisteeseen pitkän aikaa liikahtamatta. Mutta vain minä tiesin tämänkin puolen hänessä. Kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt Marjoa itkemässä tai hiljaisena.
Monesti olen miettinyt milloin Marjosta tuli sellainen kuin hän on. Muistan hyvin ensimmäisen kerran kun hän itki minun ollessani läsnä. Se oli lohduton näky. Marjon auringon vaalentamat hiukset roikkuivat silmillä ja hän oli tapojensa vastaisesti vetänyt mustan hupparinsa hupun päähän. Hänen hartiansa olivat lysyssä ja toinen oli ylempänä kuin toinen. Hän istui sänkyni reunalla eikä liikkunut. En kuullut nyyhkytystä enkä muuta itkun ääntä. Kyyneleet vain putoilivat yksitellen Marjon farkuille kastellen niiden reisiosat kokonaan. Olin niin järkyttynyt näystä etten kehdannut alkaa kyselemään mikä Marjoa vaivasi. Ainoa mitä kykenin tekemään, oli tarttua häntä kädestä ja silitellä hiljaa hänen kämmenselkäänsä. En tiedä kuinka kauan istuimme niin, ainakin se tuntui ikuisuudelta. Kyyneleiden tyrehdyttyä Marjo nosti katseensa minuun, hymyili ja suuteli kevyesti kättäni. Sitten hän lähti. Seuraavan kerran tavatessamme oli Marjo taas oma aurinkoinen itsensä. Minulla on usein huono omatunto kun en osaa lohduttaa Marjoa. Osaan vain pitää hänen kättään ja silitellä kämmenselkäänsä. Koskaan en kysy mistä kiikastaa, sillä pelkään sanojen rikkovan herkän tilanteen. Koskaan en istu hänen vierelleen vaan aina asetun hänen eteensä. Koskaan en koske häntä muualle kuin käteen. Mutta aina itkukohtauksensa jälkeen Marjo katsoo minua, hymyilee ja suutelee kättäni ja lähtee pois sanomatta sanaakaan. Usein istun itse vielä tunnin tai kaksi niillä sijoillani miettien kuumeisesti mikä Marjoa vaivaa. Liikaa mietittyäni ahdistun ja alan itsekin itkemään. Mutta Marjo ei ole silloin siellä pitämässä kättäni. Minä saan aina surra yksin.
wau nää sun tekstit on kyllä oikeesti tosi kivoja !:) ootan innolla tän jatkoa...:)
VastaaPoista