Annika asteli edestakaisin pimeällä kujalla. Korot kopisivat kivetyllä kadulla ja lähin katulamppu särisi. Ympäristö oli kuin suoraan kauhuelokuvasta jonka Anneli oli katsonut poikaystävänsä kanssa viime viikolla. Jos sen tapahtumat muuttuisivat todeksi, kohta kulman takaa syöksyisi mustiin pukeutunut mies puukko ojossa, naama veressä. Annikaa puistatti.
Alkoi tulla kylmä, eikä satiininen aamutakki paljoa lämmittänyt. Se tuntui ihoa vasten viileältä, mutta samalla pehmeältä ja kutsuvalta. Annika kiihdytti kävelytahtiaan ja astui niin lujaa kivetykseen, että joka kerran korko kolahti kuuluvasti. Se kaikui autiossa korttelissa. Kello oli jo kymmenen, ensimmäisten asiakkaiden pitäisi jo ilmestyä paikalle. Viime viikolla tähän aikaan oli ollut tukala tilanne kolmen asiakkaan jonottaessa palveluita. Annika oli joutunut tekemään kompromissin kun eräs nainen alkoi turhan äänekkäästi argumentoimaan oikeuksiensa puolesta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ottanut kaksi asiakasta kerralla. Se oli ollut kiusallista.
Kaikista jännittävintä tässä työssä oli aina kiinnijäämisen pelko. Koko ajan mahanpohjassa kihelmöi, kun piti varoa jokaista ohi kulkevan auton valokeilaa. Piti tarkkaan harkita mitä puhui asiakkaalle ja miten käyttäytyi. Jos asiakas vaikutti yhtään epäilyttävältä, oli varottava sanojaan ja käyttäydyttävä mahdollisimman normaalisti. Tässä työssä tärkein sääntö oli, että aloitteen tuli tulla asiakkaan taholta. Toisen varteenotettavan ohjeen oli Annika saanut pomoltaan: "Ei saa peittää"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti