vaikea sanoa

Poliisi naputtaa etusormella pöytäänsä. Ääni on terävä, vaikka kynsi ei osukaan puiseen pöytälevyyn. Joka napautus tärisyttää pöytää ja pöydän kautta minua. Jalkani menevät veteliksi enkä yhtäkkiä pysty nostamaan niitä. Haluaisin juosta pois.

Vetelän tunteen levitessä kehooni poliisi hörppää kahvia mukistaan, jonka kylkeä koristaa kuva pienestä pojasta ja koiranpennusta. Poliisi on rauhallinen, hänellä on koko päivä aikaa. Minulla ei. On pakko ehtiä varoittamaan Juunia.

Yritän saada ääntä ulos suustani, mutta mitään ei kuulu. Poliisi huomaa yritykseni ja terästäytyy kuuntelemaan. Hän nojautuu eteenpäin ja yrittää rohkaista minua katseellaan. En ymmärrä mihin ääneni on kadonnut. Minullahan ei ole mitään tunnustettavaa, olen täällä vain silminnäkijänä, en epäiltynä. Nauhuri särisee, ilmastointilaite humisee, poliisi huokaisee.

selkä suorana

(ekana pahoittelut pitkästä tauosta - blogger ei oo päästäny mua kirjautumaan sisään vaan on aina herjannu tilin vahvistamisesta, sitte ku oon vahvistanu nii uudestaa ja uudestaa kunnes mun sähköposti jumiutu....)

Äiti on seko. Se muija on vittu soikoon päästään sekasi. Miks juuri mä? Miks kaikista helvetin ihmisistä juuri mä? Se vitun muija on psyko.

Katson rannekelloani. Se näyttää puolta seitsemää. Naapurin mies on vetänyt turkoosin tuulipuvun päälle ja lähtenyt koiran kanssa lenkille. Ilma on kostea ja tuntuu kuin naamaan tippuisi nuppineuloja neulapuoli alaspäin. Äijä morjestaa minua ja ynähdän jotain tervehdyksen tapaista takaisin.

Asfaltti on liukas ja joudun koko ajan tekemään töitä pysyäkseni pystyssä. Lopulta ankea puoli seitsemän aamulla on minua vastaan ja kaadun rähmälleni maahan. Kiroan. Huudan. Potkin. Kiljun. Revin hiuksia.

Mitä vittua mä olen tehnyt että ansaitsisin tän? Siis mitä helvettiä se on mutsin asia mitä mä teen mun vapaa-ajalla? Vittu se muija on sekasi en kestä sitä enää hetkeekään! Mä muutan hemmetti soikoon kuuseen täältä!

Nousen vaivalloisesti ja kerään kärryistä pudonneet mainosniput takaisin. Suoristan selkäni ja jatkan matkaani. Toivon, ettei kukaan tuttu nähnyt kohtaustani.

sitten olen valmis

Halusin vain työntää sormeni pistorasiaan. En ajatellut sen kummemmin seurauksia enkä syvempää syytä teolleni. Koska sitä ei ollut. Halusin vain kokeilla mitä tapahtuu kun laitan sormet pistorasiaan. Tekoni jälkeen olen joutunut ravaamaan psykologilla, sillä ystäväni ovat varmoja että yritin päästä hengestäni tekemällä sen mitä tein. Joskus minusta tuntuu kuin he eivät tuntisi minua lainkaan. Rakastan elämääni. Minulla on ihana perhe, rakas harrastus musiikin parissa, viihdyn yliopistolla, tulevaisuuteni on kirkas, juhliminen on hauskaa, asuntoni on hyvällä paikalla ja tarpeeksi suuri, rahasta ei ole pulaa kiitos varakkaiden vanhempien. Jos he tuntisivat minut kunnolla, tietäisivät he myös että teen outoja asioita ja saan outoja päähänpistoja. Olivathan he mukana kun pesin hiukseni sadevesiämpärissä, valehtelin kelalla nimeni ja ammattini, putosin tahallani kalliolta ja kiusasin vierasta lasta ilman syytä.

Ystävieni mielestä olen ikuinen lapsi. Omasta mielestäni olen vielä lapsi. Aion kasvaa, mutta olen valmis kasvamaan vasta kun olen tehnyt kaiken mitä haluan. Listallani on vielä ainakin työmatkan taittaminen kärrynpyörillä, tyttöön rakastuminen ja vieraasta asunnosta herääminen. Sitten olen ehkä valmis aikuistumaan. Tai sitten en. Kuka tietää?

(yli viikon tauko koska blogger sekoilee! tai sitten mä sekoilen koska oon unohtanu mun sähköpostin salasanan ja se piti vahvistaa tai jotai muuta...:D mutta tää teksti kirjotettu vaikutteena scandinavian music group - valmis)

viimeinen toivo

- Tapa se.
- En mä tiedä pystynkö siihen...
- Tapa se. Se tarttee sitä, oot sen viimenen toivo.
- Mitenniin tarttee? Ei kai kukaan toivo kuolemaa?
- Nääthän sä miten se kärsii. Se jos joku toivoo kuolemaa.
- En mä voi.
- Voitpas. Kun uskot ittees.
- Tapa sä se.
- Miten nä nyt tähän liityn taas. Sähän sen tohon tilaan saatoit. Sun on hoidettava tää loppuun.
- Mä en voi.
- Kamoooooooon kato nyt sen silmiä. Se anelee sua antamaan kuoliniskun. Jos se pystyis tossa tilassa puhumaan se ihan varmaan pyytäis sua päättämään sen elämä. Tee se ees sen äidin takia. Mieti miten kauheelta tuntuis jos tietäis että lapsi on jätetty kitumaan ja kierimään tuskissaan odottaen kuolemaa? Tai milta susta tuntuis jos sun lapsi olis vastaavassa tilanteessa?
- Se on kuitenkin elävä, sillä on tunteet, kukaan ei ehkä koskaan saa tietää tästä mutta silti mulle jää huono omatunto. Mä en vaan pysty tekemään sitä.

Linda katsoi mua inhoten ja sen jälkeen teki lopun maassa pyörivästä oravanpoikasesta. Mun oli pakko juosta pois ja itkeä.

turvallisuus ennen kaikkea

Seisoin kielekkeellä pidellen kiinni yläpuolellani kulkevasta vaijerista. Tuuli pyyhkäisi ylitseni tasaisin väliajoin saaden kylmät väreet kulkemaan niskassani. Katsoin alas. Pudotus oli varmasti ainakin 200 metriä. Aivan liikaa. Aivan liian vähän. Nostin katseeni ylös ja annoin tuulen kulkea kasvoillani. Se toi suolaisen tuoksun alhaalta ja sai minut rentoutumaan. Kuvittelin olevani laiturilla. Lapset nauroivat ympärilläni, hiekka pöllysi, meri kimmelsi.

Irrotin otteeni vaijerista. Ojensin vasemman jalkani kielekkeen yli. Rosoinen kallio tuntui jykevältä oikean jalkani alla. Tuntui kuin se ei olisi halunnut päästää minua. Kuin se olisi sitonut minut kiinni. Otin askeleen.

Rauha.

Nykäys oikeassa nilkassa. Hiukseni hipaisivat vettä.