Poliisi naputtaa etusormella pöytäänsä. Ääni on terävä, vaikka kynsi ei osukaan puiseen pöytälevyyn. Joka napautus tärisyttää pöytää ja pöydän kautta minua. Jalkani menevät veteliksi enkä yhtäkkiä pysty nostamaan niitä. Haluaisin juosta pois.
Vetelän tunteen levitessä kehooni poliisi hörppää kahvia mukistaan, jonka kylkeä koristaa kuva pienestä pojasta ja koiranpennusta. Poliisi on rauhallinen, hänellä on koko päivä aikaa. Minulla ei. On pakko ehtiä varoittamaan Juunia.
Yritän saada ääntä ulos suustani, mutta mitään ei kuulu. Poliisi huomaa yritykseni ja terästäytyy kuuntelemaan. Hän nojautuu eteenpäin ja yrittää rohkaista minua katseellaan. En ymmärrä mihin ääneni on kadonnut. Minullahan ei ole mitään tunnustettavaa, olen täällä vain silminnäkijänä, en epäiltynä. Nauhuri särisee, ilmastointilaite humisee, poliisi huokaisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti