sinut haluan vain

Olin vahvasti sitä mieltä, ettei kuumana päivänä kannattanut mennä rannalle. Aurinko vain polttaisi ihon ja se alkaisi hilseillä. Ruskettuneet povipommiblondit tuijottaisivat kuin kajahtanutta ja jäätelökioskista ei saisi edes kunnon palvelua. Sopivan paikan löytäminen varjon ja auringon välistä veisi vain ikuisuuden, eikä uiminen hyppytornillekaan tuntunut hyvältä ajatukselta minun uimataidoillani. Bikinini olivat kauhtuneet ja toppaamattomat, aurinkohattuni hitusen liian pieni, eikä Digimon-pyyhkeessänikään ollut kehumista. Ainoa ystäväni rannalla oli kirja, jota olin lukenut kolmen vuoden ajan pääsemättä ikinä loppuun asti. Toisinaan myös koirat kävivät nuuskimassa äitini evääksi tekemää ruisleipää. Silloin käänsin vain kylkeä ja mulkaisin pahasti koiranomistajia.

                             En ollut oikein varma siitä perimmäisestä syystä miksi nousin tänään riippumatostamme ja lähdin pakkaamaan rantakassia. Lämpöasteita oli varjossa vähän päälle 30 ja tuulikin oli lämmin, kuin se olisi puhaltanut suoraan hiustenkuivaajasta. En pakannut kirjaa ollenkaan mukaan, enkä pyytänyt äitiä tekemään minulle eväitä. Otin kaapista siskoni uudet bikinit, vaihdoin Digimon-pyyhkeeni Marimekon raidalliseen ja jätin aurinkohattuni hyllylle. Nopean aurinkolasimallauksen jälkeen lähdin hitaasti kävelemään rannalle. Huoahdin helpotuksesta kun äiti tai muut eivät olleet kotona. Olisin joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin en yhtäkkiä edes itse tiennyt vastauksia. Miksi lähdin rannalle, vaikka vihasin sitä kun oli kuuma? Miksi halusin ottaa siskoni uudet pinkit bikinit, vaikka olin iät ja ajat käyttänyt samoja ja taistellut niiden puolesta? Miksi vaihdoin rakkaan pyyhkeeni aikuismaisempaan? Miksi kokosin hiukseni päälaella keikkuvaksi sutturaksi, vaikka vihasin hörökorviani?

                             Perimmäisin syy, jota en ehkä itse tiedostanut, olit varmastikin sinä. Näin sinut edellisellä viikolla rannalla, jalassasi valkoiset sinikukalliset uimashortsit, silmilläsi pilottiaurinkolasit, ympärilläsi suuri joukko kavereita. Ainoa kontakti, jonka loin sinuun oli mulkaisu kun koirasi säntäsi nuuhkimaan leipääni. Halusin sinun tietävän, etten tahallani katsonut pahasti. Se oli vain vakiintunut käytäntöni koiranomistajia kohtaan. Halusin, että näet minut uudenlaisena – kauniina, jotta voisin hyvittää pahan katseeni. Halusin millä hinnalla hyvänsä tutustua sinuun, kuulla äänesi ja naurusi, katsella silmiäsi ja hiuksiasi. Halusin käydä kanssasi ulkoiluttamassa koiraa, makoilla rannalla ja istua meren rannalla jäätelöä syöden. Halusin sinut itselleni, vaikken sitä aluksi ymmärtänytkään.

                             Rannalle saapumisen ja pikaisen paikan skannauksen jälkeen suunnistin pukukoppiin vaihtamaan bikinit ylleni. Koppi oli pieni, mutta olin varma että siitä olisi saanut tilavamman järjestelemällä sinne asetettuja huonekaluja eri tavalla. Kauhukseni huomasin, että bikinien alaosa oli aivan liian iso. Aikani virittelyn jälkeen luovutin, ja kiedoin paitani hameeksi alushousujeni päälle. Näky kopin ulkopuolella oli järkyttävä. Rannan väkiluku oli vähintään kaksinkertaistunut temppuillessani kopissa. Yritin epätoivoisesti tähyillä vapaata paikkaa johon levittää pyyhkeeni ja käydä makuulle. Koska olin niin keskittynyt tarkkailemaan ihmisiä, en huomannut kun tulit vierelleni. En myöskään huomannut äänensävysi ystävällisyyttä kun pyysit minua väistämään. Kasvojasi katsomatta tiuskaisin vain jotain ilkeää ja siirryin sivuun. Vasta kun olit mennyt tajusin että se olit sinä.

                             Sinä päivänä yritin löytää sinut uudestaan ja pahoitella käytöstäni. En kuitenkaan enää koskaan nähnyt sinua, en rannalla enkä missään muuallakaan. Olit kadonnut elämästäni, enkä minä voinut sille mitään.