sitten olen valmis

Halusin vain työntää sormeni pistorasiaan. En ajatellut sen kummemmin seurauksia enkä syvempää syytä teolleni. Koska sitä ei ollut. Halusin vain kokeilla mitä tapahtuu kun laitan sormet pistorasiaan. Tekoni jälkeen olen joutunut ravaamaan psykologilla, sillä ystäväni ovat varmoja että yritin päästä hengestäni tekemällä sen mitä tein. Joskus minusta tuntuu kuin he eivät tuntisi minua lainkaan. Rakastan elämääni. Minulla on ihana perhe, rakas harrastus musiikin parissa, viihdyn yliopistolla, tulevaisuuteni on kirkas, juhliminen on hauskaa, asuntoni on hyvällä paikalla ja tarpeeksi suuri, rahasta ei ole pulaa kiitos varakkaiden vanhempien. Jos he tuntisivat minut kunnolla, tietäisivät he myös että teen outoja asioita ja saan outoja päähänpistoja. Olivathan he mukana kun pesin hiukseni sadevesiämpärissä, valehtelin kelalla nimeni ja ammattini, putosin tahallani kalliolta ja kiusasin vierasta lasta ilman syytä.

Ystävieni mielestä olen ikuinen lapsi. Omasta mielestäni olen vielä lapsi. Aion kasvaa, mutta olen valmis kasvamaan vasta kun olen tehnyt kaiken mitä haluan. Listallani on vielä ainakin työmatkan taittaminen kärrynpyörillä, tyttöön rakastuminen ja vieraasta asunnosta herääminen. Sitten olen ehkä valmis aikuistumaan. Tai sitten en. Kuka tietää?

(yli viikon tauko koska blogger sekoilee! tai sitten mä sekoilen koska oon unohtanu mun sähköpostin salasanan ja se piti vahvistaa tai jotai muuta...:D mutta tää teksti kirjotettu vaikutteena scandinavian music group - valmis)

viimeinen toivo

- Tapa se.
- En mä tiedä pystynkö siihen...
- Tapa se. Se tarttee sitä, oot sen viimenen toivo.
- Mitenniin tarttee? Ei kai kukaan toivo kuolemaa?
- Nääthän sä miten se kärsii. Se jos joku toivoo kuolemaa.
- En mä voi.
- Voitpas. Kun uskot ittees.
- Tapa sä se.
- Miten nä nyt tähän liityn taas. Sähän sen tohon tilaan saatoit. Sun on hoidettava tää loppuun.
- Mä en voi.
- Kamoooooooon kato nyt sen silmiä. Se anelee sua antamaan kuoliniskun. Jos se pystyis tossa tilassa puhumaan se ihan varmaan pyytäis sua päättämään sen elämä. Tee se ees sen äidin takia. Mieti miten kauheelta tuntuis jos tietäis että lapsi on jätetty kitumaan ja kierimään tuskissaan odottaen kuolemaa? Tai milta susta tuntuis jos sun lapsi olis vastaavassa tilanteessa?
- Se on kuitenkin elävä, sillä on tunteet, kukaan ei ehkä koskaan saa tietää tästä mutta silti mulle jää huono omatunto. Mä en vaan pysty tekemään sitä.

Linda katsoi mua inhoten ja sen jälkeen teki lopun maassa pyörivästä oravanpoikasesta. Mun oli pakko juosta pois ja itkeä.

turvallisuus ennen kaikkea

Seisoin kielekkeellä pidellen kiinni yläpuolellani kulkevasta vaijerista. Tuuli pyyhkäisi ylitseni tasaisin väliajoin saaden kylmät väreet kulkemaan niskassani. Katsoin alas. Pudotus oli varmasti ainakin 200 metriä. Aivan liikaa. Aivan liian vähän. Nostin katseeni ylös ja annoin tuulen kulkea kasvoillani. Se toi suolaisen tuoksun alhaalta ja sai minut rentoutumaan. Kuvittelin olevani laiturilla. Lapset nauroivat ympärilläni, hiekka pöllysi, meri kimmelsi.

Irrotin otteeni vaijerista. Ojensin vasemman jalkani kielekkeen yli. Rosoinen kallio tuntui jykevältä oikean jalkani alla. Tuntui kuin se ei olisi halunnut päästää minua. Kuin se olisi sitonut minut kiinni. Otin askeleen.

Rauha.

Nykäys oikeassa nilkassa. Hiukseni hipaisivat vettä.

ei saa peittää

Annika asteli edestakaisin pimeällä kujalla. Korot kopisivat kivetyllä kadulla ja lähin katulamppu särisi. Ympäristö oli kuin suoraan kauhuelokuvasta jonka Anneli oli katsonut poikaystävänsä kanssa viime viikolla. Jos sen tapahtumat muuttuisivat todeksi, kohta kulman takaa syöksyisi mustiin pukeutunut mies puukko ojossa, naama veressä. Annikaa puistatti.

Alkoi tulla kylmä, eikä satiininen aamutakki paljoa lämmittänyt. Se tuntui ihoa vasten viileältä, mutta samalla pehmeältä ja kutsuvalta. Annika kiihdytti kävelytahtiaan ja astui niin lujaa kivetykseen, että joka kerran korko kolahti kuuluvasti. Se kaikui autiossa korttelissa. Kello oli jo kymmenen, ensimmäisten asiakkaiden pitäisi jo ilmestyä paikalle. Viime viikolla tähän aikaan oli ollut tukala tilanne kolmen asiakkaan jonottaessa palveluita. Annika oli joutunut tekemään kompromissin kun eräs nainen alkoi turhan äänekkäästi argumentoimaan oikeuksiensa puolesta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ottanut kaksi asiakasta kerralla. Se oli ollut kiusallista.

Kaikista jännittävintä tässä työssä oli aina kiinnijäämisen pelko. Koko ajan mahanpohjassa kihelmöi, kun piti varoa jokaista ohi kulkevan auton valokeilaa. Piti tarkkaan harkita mitä puhui asiakkaalle ja miten käyttäytyi. Jos asiakas vaikutti yhtään epäilyttävältä, oli varottava sanojaan ja käyttäydyttävä mahdollisimman normaalisti. Tässä työssä tärkein sääntö oli, että aloitteen tuli tulla asiakkaan taholta. Toisen varteenotettavan ohjeen oli Annika saanut pomoltaan: "Ei saa peittää"

30 päivää

Oon nyt useemmassakin blogissa nähnyt näitä 30päivän juttuja tai muita vastaavia, joten aattelin itekin pyöräyttää käyntiin samanlaisen. Erona vaan se, että käskin mun pikkusiskoo kirjottamaan 30 random-juttuu paperille ja antamaan mulle. Näyttää siltä, että se on eksynyt mun nuottikokoelmaan kun aika moni noista kohdista on suoraan jostain biisistä...:D No, ei se mitään, on ainakin jotain ideaa! Eli ideana siis mulla tässä että noi on mun tekstien otsikoita. Niistä teksteistä tulee pitempiä tai lyhyempiä, ihan fiiliksen mukaan :) Ainiin ja vielä se, että en todnäk ehi joka päivä kirjottaan joten näitä tulee sillei ripotellen ;)

Ainiin ja aattelin myös muuttaa vähän tän blogin ulkoasuu!

1. Ei saa peittää 2. Turvallisuus ennen kaikkea 3. Viimeinen toivo 4. Sitten olen valmis 5. Selkä suorana 6. Vaikea sanoa 7. Ei mitään hajua 8. Pilvien alla, maan päällä 9. Yksi on niin väsynyt 10. Tahdon uudet silmät 11. Hymystä toiseen hymyyn 12. Sydämeni jää 13. Kaadutaan 14. Nuorten koivujen takana 15. Tiedän yhden pienen pojan 16. Joisin viskin 17. Tunnetko? 18. Ahnas mies tuli taloon 19. Mannapuuroa ja mansikkaa 20. Sinun korkeissa koroissa 21. Sen hymyn 22. Puiston hämärässä 23. Lähes sankari 24. Ylpeä kuu 25. Tuulien perään 26. Hetken vierelläsi olla saan 27. Totta ja harhaa 28. Pohjolasta päin 29. Sateenkaari päättyi nakkikioskille 30. Sen tytön huulet oli mustat

valmis (osa I)

Kaikki alkoi kun Marjo sanoi haluavansa päästä porukoihin. Minun virheeni oli seurata perässä kuin pieni katulamppujen juurelle kuseksiva piski. Rymysin hänen kannoillaan kaupungin joka ikisen katuojan ja kuralammikon. Itse asiassa nyt kun tarkemmin mietin, kaikki, koko se pitkä ja helvetillinen alamäki pohjalle alkoi siitä valasta. Se oli elämäni suurin virhe. Vannoa nyt verivala ailahtelevan Marjon kanssa, kuinka tyhmää.

                             Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta. Taaskaan. Se oli jo kolmas päivänkakkara jonka olin repinyt äidin harvasta kukkapenkistä ja tuhonnut. Kolmas kerta toden sanoo, niinhän se sanontakin menee. Huokaisen ja hartiani lysähtävät vielä sentin alemmas. Ihmettelen miten se on edes mahdollista, olenhan jo valmiiksi aivan kasassa. Revin vielä muutaman päivänkakkaran ja aloitan alusta. Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta.

-          Silja hei! Eihän 16-vuotiaat nyt enää tollasia tee! Sun pitäis oikeesti ottaa ittees niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Ei tommonen tuu kysymykseenkään jos sä siihen haluut tutustuu!

-          Mä tiedän mitä sä ajattelet Marjo

-          Ai mitä? No mitä mä ajattelen?

-          Että mä olen säälittävä pelkuri joka ei uskalla muuta tehdä kun istua kuistilla ja nyppiä kukkia

Vaikka en katso Marjoon, tiedän että hän pyöräyttää silmiään kahdesti. Ensin vasemmalta ja sitten oikealta. Tämän tehtyään hän huokaisee ja istahtaa viereeni. Marjo nappaa käteensä yhden päivänkakkaran ja alkaa nyppiä sen terälehtiä irti.

-          Silja. Sä et ole mun mielestä pelkuri. Etkä säälittävä. Mutta mä haluisin että sä saisit enemmän rohkeutta ja uskallusta.

-          Rohkeus ja uskallus on sama asia

-          Äh, älä takerru pieniin sä tiedät mitä mä tarkotan.

-          Mmm joo, sori.

Tekisi mieli sanoa että minulla on huono päivä, mutta se olisi valhetta. Koska oikeastaan minä olin harvinaisen hyvällä tuulella tänään. Tai ainakin siihen asti olin kunnes Marjo ilmestyi. Hän ärsytti minua usein vaikka olimme olleet parhaat ystävät ihan pienestä asti. Monesti muut ihmettelevät miksi olemme niin hyviä ystäviä, olemmehan kaksi niin erilaista ihmistä. Marjo on pieni, vaaleahiuksinen ja elämää täynnä oleva cheerleader. Hänellä on paljon ystäviä ja kaikki kotipaikkakunnallamme tuntevat hänet. Marjo on suosittu niin mummojen kuin pikkulastenkin keskuudessa. Hän on kaupungin paras vaihtoehto, oli kyse sitten muutto-, siivous- tai lastenhoitoavun tarpeesta. Marjo oli liian hyvä ollakseen totta. Ja silti hän ärsytti minua aivan liian usein. Saan jatkuvasti kuulla äidiltäni että saisin olla kiitollinen kun Marjo jaksaa katsella minun yrmeää naamaani vielä. Ja että minun pitäisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin Marjo. Ja että minun pitäisi myös hakea töitä niin kuin Marjo. Joskus minusta tuntuu että äitini haluaisi muuttaa minut Marjoksi. Minä taas en tuntunut kelpaavan kenellekään. Olen pitkä, tai en oikeastaan pitkä. Näytän vain pitkältä Marjon rinnalla. Minulla on punertavat hiukset ja pisamia poskipäillä. Meikkaan äitini mielestä aivan liikaa, omasta mielestäni voisin opetella rajaamaan silmäni kunnolla että voisin korostaa niitä paremmin. Marjo meikkaa useimmiten paljon enemmän kuin minä. Mutta hän on kaunis myös ilman meikkiä. Minun itsetuntoni vaatisi kohotusta jos aikoisin lähteä ulos ilman meikkiä. Ei sillä, tunnen itseni useimmiten ihan kauniiksi, mutta ainoastaan meikattuna. Olen kaikin puolin tavallinen ja normaalinnäköinen tyttö. Nolla jos Marjoon verrataan.

-          Kuule Silja, musta tuntuu että sulla on joku vinossa. Muista että sä voit aina puhua mulle, muistathan

Aina välillä minulle tuli sellainen olo, että Marjo puhui kanssani pakosta ja että hän oli kanssani vain täyttääkseen jonkin velvollisuuden. En voinut sille mitään, mutta nyt juuri tuo tunne täytti minut. Alkoi inhottaa. Nousen ja katson Marjoa ilmeettömästi.

-          Mulla on tekemistä, voidaanko nähdä myöhemmin?

-          Tottakai voidaan BB, anytime

-          Mmm joo, see ya HB

Heti lähdettyäni minulle tuli huono omatunto ja käännyin takaisin hymyilläkseni vielä Marjolle. Palasin muutaman askeleen taaksepäin vain huomatakseni, että paras ystäväni oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Varmaan teki jonkun hemmetin ”chiippa”hypyn ja kirmasi suoraan muiden kavereidensa luokse. Nyt tekisi mieli vain juosta perään ja sanoa suorat sanat. Mutta en tee sitä. En pysty siihen. Loppupeleissä kuitenkin Marjo on tärkeintä minulle enkä haluaisi menettää häntä. Olkoonkin että olen hänen ikuinen perässähiihtäjänsä ja olkoonkin etten ikinä pääse eroon kateudestani. Minun on myönnettävä että Marjo on parasta mitä minulla on.

                             Muistan kun olimme pieniä ja vietimme kaiken vapaa-aikamme leikkimökissäni takapihallamme. Sinne ei päässyt kukaan joka ei osannut yhteistä salakieltämme tai kukaan joka ei tiennyt salaista tervehdystä. Kesällä viikonloppuisin yövyimme mökissä ja teimme aamiaista. Yritimme herätä kukonlaulun aikaan kastelemaan pienen kasvimaamme sipulit ja perunat. Ja koska Marjo uskoi, että sipulit ja perunat oikeasti kasvaisivat siinä, varastin naapurimme kellarista niitä muutaman ja piilotin ne mullan alle. Ja sitten yhdessä ihastelimme itse kasvattamia vihanneksiamme. En ole kertonut Marjolle mitään vihanneshuijauksestani. On vain sellaisia aikoja kun minusta tuntuu että Marjo voisi särkyä jos häntä loukkaisi. Kuin sanat voisivat murtaa hänet ja viedä kaiken elämän hänen silmistään. On aikoja kun en uskalla sanoa hänelle mitään poikkipuolista. Mutta vain minä tunnen tämän puolen hänessä. Kaikki muut tietävät vain iloisen ja vilkkaan Marjon, joka on aina valmis auttamaan muita ja joka ei osaa muuta kuin hymyillä. Ehkä juuri se, että jaan hänen kanssaan salaisuuden jota hän ei koskaan halua tuoda julkisuuteen, saa minut yhä kestämään Marjoa. Tunnen valtavaa suojeluhalua aina kun Marjo on allapäin tai muuten vain haavoittuva. Silloin haluaisin vain ottaa hänet syliini ja pitää tiukasti kiinni niin ettei maailma voisi vahingoittaa häntä. Marjo on niin ailahteleva. Hän saattoi yhtäkkiä tavallisena päivänä alkaa itkeä ilman hyvää syytä. Hän saattoi hiljetä mykäksi eikä sanoa sanaakaan. Hän saattoi vain tuijottaa yhteen pisteeseen pitkän aikaa liikahtamatta. Mutta vain minä tiesin tämänkin puolen hänessä. Kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt Marjoa itkemässä tai hiljaisena.

                             Monesti olen miettinyt milloin Marjosta tuli sellainen kuin hän on. Muistan hyvin ensimmäisen kerran kun hän itki minun ollessani läsnä. Se oli lohduton näky. Marjon auringon vaalentamat hiukset roikkuivat silmillä ja hän oli tapojensa vastaisesti vetänyt mustan hupparinsa hupun päähän. Hänen hartiansa olivat lysyssä ja toinen oli ylempänä kuin toinen. Hän istui sänkyni reunalla eikä liikkunut. En kuullut nyyhkytystä enkä muuta itkun ääntä. Kyyneleet vain putoilivat yksitellen Marjon farkuille kastellen niiden reisiosat kokonaan. Olin niin järkyttynyt näystä etten kehdannut alkaa kyselemään mikä Marjoa vaivasi. Ainoa mitä kykenin tekemään, oli tarttua häntä kädestä ja silitellä hiljaa hänen kämmenselkäänsä. En tiedä kuinka kauan istuimme niin, ainakin se tuntui ikuisuudelta. Kyyneleiden tyrehdyttyä Marjo nosti katseensa minuun, hymyili ja suuteli kevyesti kättäni. Sitten hän lähti. Seuraavan kerran tavatessamme oli Marjo taas oma aurinkoinen itsensä. Minulla on usein huono omatunto kun en osaa lohduttaa Marjoa. Osaan vain pitää hänen kättään ja silitellä kämmenselkäänsä. Koskaan en kysy mistä kiikastaa, sillä pelkään sanojen rikkovan herkän tilanteen. Koskaan en istu hänen vierelleen vaan aina asetun hänen eteensä. Koskaan en koske häntä muualle kuin käteen. Mutta aina itkukohtauksensa jälkeen Marjo katsoo minua, hymyilee ja suutelee kättäni ja lähtee pois sanomatta sanaakaan. Usein istun itse vielä tunnin tai kaksi niillä sijoillani miettien kuumeisesti mikä Marjoa vaivaa. Liikaa mietittyäni ahdistun ja alan itsekin itkemään. Mutta Marjo ei ole silloin siellä pitämässä kättäni. Minä saan aina surra yksin.

tyttö itki hetken ja katsoi taakseen

Sinä päivänä olin onnellisempi kuin koskaan. Lauri oli ostanut minulle kukkia, tuonut aamupalan sänkyyn, lukenut sanomalehden kanssani, pedannut sängyn, vienyt minut meren rannalle istumaan ja juomaan kylmää siideriä, katsellut kanssani kuumailmapalloja ja istunut nurmikolla näpelöiden hiuksiani. Olimme puhuneet kaikesta. Viimeinkin olin saanut kertoa jollekin syvimmät tuntoni ja nauttia siitä, että joku kuuntelee.

Muistan kun ensimmäisen kerran tapasimme. Olin lähtenyt baariin kaveriporukalla ja päätynyt yksin tiskille tilaamaan juomia. Muut odottelivat kärsimättöminä pöydässä kun yritin pitää tarjottimen vakaana luoviessani tietä ihmisjoukon lävitse. En nähnyt kun seurasit minua. Itse asiassa seurasit koko illan, en vain huomannut. Jonottaessani takkiani narikasta tulit äkkiä taakseni ja kuiskasit korvaani ”Sulla on hassut hampaat.” Käännyin ja näin vain vilauksen kasvoistasi, sillä olit jo lähdössä.

                            

Seuraavalla kerralla kun näimme, sanoit hiuksiani kauniiksi. Seuraavalla kerralla kerroit, että sormeni ovat sirot. Seuraavaksi sain kuulla kuinka hauskat silmät minulla oli. Sama jatkui melkein puolen vuoden ajan. Viimein heinäkuun lopulla uskalsin tarttua käteesi ja kysyä nimeäsi.

                            

Viikko sen jälkeen puhuimme puhelimessa neljä tuntia katkaisematta yhteyttä kertaakaan. Osan ajasta olimme vain hiljaa, kuuntelimme toistemme hengitystä. Osan ajasta vain puhuimme niitä näitä, osan ajasta kerroimme salaisuuksia ja osan ajasta vitsailimme.

Ruusujen tuoksu vielä nenässäni, jäätelön maku suussani, nurmikkoa hiuksissani seisoin hiljaa sillalla. Sinä päivänä olin surullisempi kuin koskaan. Olit mennyt jättämättä viestiä, varoittamatta. Viimeinen sana, jonka minulle sanoit oli puhelimessa kuiskattu ”Hyvästi”.

                            

Katsoin alas sillalta. Vesi oli mustaa kuin aikakin.