vaikea sanoa

Poliisi naputtaa etusormella pöytäänsä. Ääni on terävä, vaikka kynsi ei osukaan puiseen pöytälevyyn. Joka napautus tärisyttää pöytää ja pöydän kautta minua. Jalkani menevät veteliksi enkä yhtäkkiä pysty nostamaan niitä. Haluaisin juosta pois.

Vetelän tunteen levitessä kehooni poliisi hörppää kahvia mukistaan, jonka kylkeä koristaa kuva pienestä pojasta ja koiranpennusta. Poliisi on rauhallinen, hänellä on koko päivä aikaa. Minulla ei. On pakko ehtiä varoittamaan Juunia.

Yritän saada ääntä ulos suustani, mutta mitään ei kuulu. Poliisi huomaa yritykseni ja terästäytyy kuuntelemaan. Hän nojautuu eteenpäin ja yrittää rohkaista minua katseellaan. En ymmärrä mihin ääneni on kadonnut. Minullahan ei ole mitään tunnustettavaa, olen täällä vain silminnäkijänä, en epäiltynä. Nauhuri särisee, ilmastointilaite humisee, poliisi huokaisee.

selkä suorana

(ekana pahoittelut pitkästä tauosta - blogger ei oo päästäny mua kirjautumaan sisään vaan on aina herjannu tilin vahvistamisesta, sitte ku oon vahvistanu nii uudestaa ja uudestaa kunnes mun sähköposti jumiutu....)

Äiti on seko. Se muija on vittu soikoon päästään sekasi. Miks juuri mä? Miks kaikista helvetin ihmisistä juuri mä? Se vitun muija on psyko.

Katson rannekelloani. Se näyttää puolta seitsemää. Naapurin mies on vetänyt turkoosin tuulipuvun päälle ja lähtenyt koiran kanssa lenkille. Ilma on kostea ja tuntuu kuin naamaan tippuisi nuppineuloja neulapuoli alaspäin. Äijä morjestaa minua ja ynähdän jotain tervehdyksen tapaista takaisin.

Asfaltti on liukas ja joudun koko ajan tekemään töitä pysyäkseni pystyssä. Lopulta ankea puoli seitsemän aamulla on minua vastaan ja kaadun rähmälleni maahan. Kiroan. Huudan. Potkin. Kiljun. Revin hiuksia.

Mitä vittua mä olen tehnyt että ansaitsisin tän? Siis mitä helvettiä se on mutsin asia mitä mä teen mun vapaa-ajalla? Vittu se muija on sekasi en kestä sitä enää hetkeekään! Mä muutan hemmetti soikoon kuuseen täältä!

Nousen vaivalloisesti ja kerään kärryistä pudonneet mainosniput takaisin. Suoristan selkäni ja jatkan matkaani. Toivon, ettei kukaan tuttu nähnyt kohtaustani.

sitten olen valmis

Halusin vain työntää sormeni pistorasiaan. En ajatellut sen kummemmin seurauksia enkä syvempää syytä teolleni. Koska sitä ei ollut. Halusin vain kokeilla mitä tapahtuu kun laitan sormet pistorasiaan. Tekoni jälkeen olen joutunut ravaamaan psykologilla, sillä ystäväni ovat varmoja että yritin päästä hengestäni tekemällä sen mitä tein. Joskus minusta tuntuu kuin he eivät tuntisi minua lainkaan. Rakastan elämääni. Minulla on ihana perhe, rakas harrastus musiikin parissa, viihdyn yliopistolla, tulevaisuuteni on kirkas, juhliminen on hauskaa, asuntoni on hyvällä paikalla ja tarpeeksi suuri, rahasta ei ole pulaa kiitos varakkaiden vanhempien. Jos he tuntisivat minut kunnolla, tietäisivät he myös että teen outoja asioita ja saan outoja päähänpistoja. Olivathan he mukana kun pesin hiukseni sadevesiämpärissä, valehtelin kelalla nimeni ja ammattini, putosin tahallani kalliolta ja kiusasin vierasta lasta ilman syytä.

Ystävieni mielestä olen ikuinen lapsi. Omasta mielestäni olen vielä lapsi. Aion kasvaa, mutta olen valmis kasvamaan vasta kun olen tehnyt kaiken mitä haluan. Listallani on vielä ainakin työmatkan taittaminen kärrynpyörillä, tyttöön rakastuminen ja vieraasta asunnosta herääminen. Sitten olen ehkä valmis aikuistumaan. Tai sitten en. Kuka tietää?

(yli viikon tauko koska blogger sekoilee! tai sitten mä sekoilen koska oon unohtanu mun sähköpostin salasanan ja se piti vahvistaa tai jotai muuta...:D mutta tää teksti kirjotettu vaikutteena scandinavian music group - valmis)

viimeinen toivo

- Tapa se.
- En mä tiedä pystynkö siihen...
- Tapa se. Se tarttee sitä, oot sen viimenen toivo.
- Mitenniin tarttee? Ei kai kukaan toivo kuolemaa?
- Nääthän sä miten se kärsii. Se jos joku toivoo kuolemaa.
- En mä voi.
- Voitpas. Kun uskot ittees.
- Tapa sä se.
- Miten nä nyt tähän liityn taas. Sähän sen tohon tilaan saatoit. Sun on hoidettava tää loppuun.
- Mä en voi.
- Kamoooooooon kato nyt sen silmiä. Se anelee sua antamaan kuoliniskun. Jos se pystyis tossa tilassa puhumaan se ihan varmaan pyytäis sua päättämään sen elämä. Tee se ees sen äidin takia. Mieti miten kauheelta tuntuis jos tietäis että lapsi on jätetty kitumaan ja kierimään tuskissaan odottaen kuolemaa? Tai milta susta tuntuis jos sun lapsi olis vastaavassa tilanteessa?
- Se on kuitenkin elävä, sillä on tunteet, kukaan ei ehkä koskaan saa tietää tästä mutta silti mulle jää huono omatunto. Mä en vaan pysty tekemään sitä.

Linda katsoi mua inhoten ja sen jälkeen teki lopun maassa pyörivästä oravanpoikasesta. Mun oli pakko juosta pois ja itkeä.

turvallisuus ennen kaikkea

Seisoin kielekkeellä pidellen kiinni yläpuolellani kulkevasta vaijerista. Tuuli pyyhkäisi ylitseni tasaisin väliajoin saaden kylmät väreet kulkemaan niskassani. Katsoin alas. Pudotus oli varmasti ainakin 200 metriä. Aivan liikaa. Aivan liian vähän. Nostin katseeni ylös ja annoin tuulen kulkea kasvoillani. Se toi suolaisen tuoksun alhaalta ja sai minut rentoutumaan. Kuvittelin olevani laiturilla. Lapset nauroivat ympärilläni, hiekka pöllysi, meri kimmelsi.

Irrotin otteeni vaijerista. Ojensin vasemman jalkani kielekkeen yli. Rosoinen kallio tuntui jykevältä oikean jalkani alla. Tuntui kuin se ei olisi halunnut päästää minua. Kuin se olisi sitonut minut kiinni. Otin askeleen.

Rauha.

Nykäys oikeassa nilkassa. Hiukseni hipaisivat vettä.

ei saa peittää

Annika asteli edestakaisin pimeällä kujalla. Korot kopisivat kivetyllä kadulla ja lähin katulamppu särisi. Ympäristö oli kuin suoraan kauhuelokuvasta jonka Anneli oli katsonut poikaystävänsä kanssa viime viikolla. Jos sen tapahtumat muuttuisivat todeksi, kohta kulman takaa syöksyisi mustiin pukeutunut mies puukko ojossa, naama veressä. Annikaa puistatti.

Alkoi tulla kylmä, eikä satiininen aamutakki paljoa lämmittänyt. Se tuntui ihoa vasten viileältä, mutta samalla pehmeältä ja kutsuvalta. Annika kiihdytti kävelytahtiaan ja astui niin lujaa kivetykseen, että joka kerran korko kolahti kuuluvasti. Se kaikui autiossa korttelissa. Kello oli jo kymmenen, ensimmäisten asiakkaiden pitäisi jo ilmestyä paikalle. Viime viikolla tähän aikaan oli ollut tukala tilanne kolmen asiakkaan jonottaessa palveluita. Annika oli joutunut tekemään kompromissin kun eräs nainen alkoi turhan äänekkäästi argumentoimaan oikeuksiensa puolesta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ottanut kaksi asiakasta kerralla. Se oli ollut kiusallista.

Kaikista jännittävintä tässä työssä oli aina kiinnijäämisen pelko. Koko ajan mahanpohjassa kihelmöi, kun piti varoa jokaista ohi kulkevan auton valokeilaa. Piti tarkkaan harkita mitä puhui asiakkaalle ja miten käyttäytyi. Jos asiakas vaikutti yhtään epäilyttävältä, oli varottava sanojaan ja käyttäydyttävä mahdollisimman normaalisti. Tässä työssä tärkein sääntö oli, että aloitteen tuli tulla asiakkaan taholta. Toisen varteenotettavan ohjeen oli Annika saanut pomoltaan: "Ei saa peittää"

30 päivää

Oon nyt useemmassakin blogissa nähnyt näitä 30päivän juttuja tai muita vastaavia, joten aattelin itekin pyöräyttää käyntiin samanlaisen. Erona vaan se, että käskin mun pikkusiskoo kirjottamaan 30 random-juttuu paperille ja antamaan mulle. Näyttää siltä, että se on eksynyt mun nuottikokoelmaan kun aika moni noista kohdista on suoraan jostain biisistä...:D No, ei se mitään, on ainakin jotain ideaa! Eli ideana siis mulla tässä että noi on mun tekstien otsikoita. Niistä teksteistä tulee pitempiä tai lyhyempiä, ihan fiiliksen mukaan :) Ainiin ja vielä se, että en todnäk ehi joka päivä kirjottaan joten näitä tulee sillei ripotellen ;)

Ainiin ja aattelin myös muuttaa vähän tän blogin ulkoasuu!

1. Ei saa peittää 2. Turvallisuus ennen kaikkea 3. Viimeinen toivo 4. Sitten olen valmis 5. Selkä suorana 6. Vaikea sanoa 7. Ei mitään hajua 8. Pilvien alla, maan päällä 9. Yksi on niin väsynyt 10. Tahdon uudet silmät 11. Hymystä toiseen hymyyn 12. Sydämeni jää 13. Kaadutaan 14. Nuorten koivujen takana 15. Tiedän yhden pienen pojan 16. Joisin viskin 17. Tunnetko? 18. Ahnas mies tuli taloon 19. Mannapuuroa ja mansikkaa 20. Sinun korkeissa koroissa 21. Sen hymyn 22. Puiston hämärässä 23. Lähes sankari 24. Ylpeä kuu 25. Tuulien perään 26. Hetken vierelläsi olla saan 27. Totta ja harhaa 28. Pohjolasta päin 29. Sateenkaari päättyi nakkikioskille 30. Sen tytön huulet oli mustat

valmis (osa I)

Kaikki alkoi kun Marjo sanoi haluavansa päästä porukoihin. Minun virheeni oli seurata perässä kuin pieni katulamppujen juurelle kuseksiva piski. Rymysin hänen kannoillaan kaupungin joka ikisen katuojan ja kuralammikon. Itse asiassa nyt kun tarkemmin mietin, kaikki, koko se pitkä ja helvetillinen alamäki pohjalle alkoi siitä valasta. Se oli elämäni suurin virhe. Vannoa nyt verivala ailahtelevan Marjon kanssa, kuinka tyhmää.

                             Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta. Taaskaan. Se oli jo kolmas päivänkakkara jonka olin repinyt äidin harvasta kukkapenkistä ja tuhonnut. Kolmas kerta toden sanoo, niinhän se sanontakin menee. Huokaisen ja hartiani lysähtävät vielä sentin alemmas. Ihmettelen miten se on edes mahdollista, olenhan jo valmiiksi aivan kasassa. Revin vielä muutaman päivänkakkaran ja aloitan alusta. Rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta… rakastaa… ei rakasta.

-          Silja hei! Eihän 16-vuotiaat nyt enää tollasia tee! Sun pitäis oikeesti ottaa ittees niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Ei tommonen tuu kysymykseenkään jos sä siihen haluut tutustuu!

-          Mä tiedän mitä sä ajattelet Marjo

-          Ai mitä? No mitä mä ajattelen?

-          Että mä olen säälittävä pelkuri joka ei uskalla muuta tehdä kun istua kuistilla ja nyppiä kukkia

Vaikka en katso Marjoon, tiedän että hän pyöräyttää silmiään kahdesti. Ensin vasemmalta ja sitten oikealta. Tämän tehtyään hän huokaisee ja istahtaa viereeni. Marjo nappaa käteensä yhden päivänkakkaran ja alkaa nyppiä sen terälehtiä irti.

-          Silja. Sä et ole mun mielestä pelkuri. Etkä säälittävä. Mutta mä haluisin että sä saisit enemmän rohkeutta ja uskallusta.

-          Rohkeus ja uskallus on sama asia

-          Äh, älä takerru pieniin sä tiedät mitä mä tarkotan.

-          Mmm joo, sori.

Tekisi mieli sanoa että minulla on huono päivä, mutta se olisi valhetta. Koska oikeastaan minä olin harvinaisen hyvällä tuulella tänään. Tai ainakin siihen asti olin kunnes Marjo ilmestyi. Hän ärsytti minua usein vaikka olimme olleet parhaat ystävät ihan pienestä asti. Monesti muut ihmettelevät miksi olemme niin hyviä ystäviä, olemmehan kaksi niin erilaista ihmistä. Marjo on pieni, vaaleahiuksinen ja elämää täynnä oleva cheerleader. Hänellä on paljon ystäviä ja kaikki kotipaikkakunnallamme tuntevat hänet. Marjo on suosittu niin mummojen kuin pikkulastenkin keskuudessa. Hän on kaupungin paras vaihtoehto, oli kyse sitten muutto-, siivous- tai lastenhoitoavun tarpeesta. Marjo oli liian hyvä ollakseen totta. Ja silti hän ärsytti minua aivan liian usein. Saan jatkuvasti kuulla äidiltäni että saisin olla kiitollinen kun Marjo jaksaa katsella minun yrmeää naamaani vielä. Ja että minun pitäisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin Marjo. Ja että minun pitäisi myös hakea töitä niin kuin Marjo. Joskus minusta tuntuu että äitini haluaisi muuttaa minut Marjoksi. Minä taas en tuntunut kelpaavan kenellekään. Olen pitkä, tai en oikeastaan pitkä. Näytän vain pitkältä Marjon rinnalla. Minulla on punertavat hiukset ja pisamia poskipäillä. Meikkaan äitini mielestä aivan liikaa, omasta mielestäni voisin opetella rajaamaan silmäni kunnolla että voisin korostaa niitä paremmin. Marjo meikkaa useimmiten paljon enemmän kuin minä. Mutta hän on kaunis myös ilman meikkiä. Minun itsetuntoni vaatisi kohotusta jos aikoisin lähteä ulos ilman meikkiä. Ei sillä, tunnen itseni useimmiten ihan kauniiksi, mutta ainoastaan meikattuna. Olen kaikin puolin tavallinen ja normaalinnäköinen tyttö. Nolla jos Marjoon verrataan.

-          Kuule Silja, musta tuntuu että sulla on joku vinossa. Muista että sä voit aina puhua mulle, muistathan

Aina välillä minulle tuli sellainen olo, että Marjo puhui kanssani pakosta ja että hän oli kanssani vain täyttääkseen jonkin velvollisuuden. En voinut sille mitään, mutta nyt juuri tuo tunne täytti minut. Alkoi inhottaa. Nousen ja katson Marjoa ilmeettömästi.

-          Mulla on tekemistä, voidaanko nähdä myöhemmin?

-          Tottakai voidaan BB, anytime

-          Mmm joo, see ya HB

Heti lähdettyäni minulle tuli huono omatunto ja käännyin takaisin hymyilläkseni vielä Marjolle. Palasin muutaman askeleen taaksepäin vain huomatakseni, että paras ystäväni oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Varmaan teki jonkun hemmetin ”chiippa”hypyn ja kirmasi suoraan muiden kavereidensa luokse. Nyt tekisi mieli vain juosta perään ja sanoa suorat sanat. Mutta en tee sitä. En pysty siihen. Loppupeleissä kuitenkin Marjo on tärkeintä minulle enkä haluaisi menettää häntä. Olkoonkin että olen hänen ikuinen perässähiihtäjänsä ja olkoonkin etten ikinä pääse eroon kateudestani. Minun on myönnettävä että Marjo on parasta mitä minulla on.

                             Muistan kun olimme pieniä ja vietimme kaiken vapaa-aikamme leikkimökissäni takapihallamme. Sinne ei päässyt kukaan joka ei osannut yhteistä salakieltämme tai kukaan joka ei tiennyt salaista tervehdystä. Kesällä viikonloppuisin yövyimme mökissä ja teimme aamiaista. Yritimme herätä kukonlaulun aikaan kastelemaan pienen kasvimaamme sipulit ja perunat. Ja koska Marjo uskoi, että sipulit ja perunat oikeasti kasvaisivat siinä, varastin naapurimme kellarista niitä muutaman ja piilotin ne mullan alle. Ja sitten yhdessä ihastelimme itse kasvattamia vihanneksiamme. En ole kertonut Marjolle mitään vihanneshuijauksestani. On vain sellaisia aikoja kun minusta tuntuu että Marjo voisi särkyä jos häntä loukkaisi. Kuin sanat voisivat murtaa hänet ja viedä kaiken elämän hänen silmistään. On aikoja kun en uskalla sanoa hänelle mitään poikkipuolista. Mutta vain minä tunnen tämän puolen hänessä. Kaikki muut tietävät vain iloisen ja vilkkaan Marjon, joka on aina valmis auttamaan muita ja joka ei osaa muuta kuin hymyillä. Ehkä juuri se, että jaan hänen kanssaan salaisuuden jota hän ei koskaan halua tuoda julkisuuteen, saa minut yhä kestämään Marjoa. Tunnen valtavaa suojeluhalua aina kun Marjo on allapäin tai muuten vain haavoittuva. Silloin haluaisin vain ottaa hänet syliini ja pitää tiukasti kiinni niin ettei maailma voisi vahingoittaa häntä. Marjo on niin ailahteleva. Hän saattoi yhtäkkiä tavallisena päivänä alkaa itkeä ilman hyvää syytä. Hän saattoi hiljetä mykäksi eikä sanoa sanaakaan. Hän saattoi vain tuijottaa yhteen pisteeseen pitkän aikaa liikahtamatta. Mutta vain minä tiesin tämänkin puolen hänessä. Kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt Marjoa itkemässä tai hiljaisena.

                             Monesti olen miettinyt milloin Marjosta tuli sellainen kuin hän on. Muistan hyvin ensimmäisen kerran kun hän itki minun ollessani läsnä. Se oli lohduton näky. Marjon auringon vaalentamat hiukset roikkuivat silmillä ja hän oli tapojensa vastaisesti vetänyt mustan hupparinsa hupun päähän. Hänen hartiansa olivat lysyssä ja toinen oli ylempänä kuin toinen. Hän istui sänkyni reunalla eikä liikkunut. En kuullut nyyhkytystä enkä muuta itkun ääntä. Kyyneleet vain putoilivat yksitellen Marjon farkuille kastellen niiden reisiosat kokonaan. Olin niin järkyttynyt näystä etten kehdannut alkaa kyselemään mikä Marjoa vaivasi. Ainoa mitä kykenin tekemään, oli tarttua häntä kädestä ja silitellä hiljaa hänen kämmenselkäänsä. En tiedä kuinka kauan istuimme niin, ainakin se tuntui ikuisuudelta. Kyyneleiden tyrehdyttyä Marjo nosti katseensa minuun, hymyili ja suuteli kevyesti kättäni. Sitten hän lähti. Seuraavan kerran tavatessamme oli Marjo taas oma aurinkoinen itsensä. Minulla on usein huono omatunto kun en osaa lohduttaa Marjoa. Osaan vain pitää hänen kättään ja silitellä kämmenselkäänsä. Koskaan en kysy mistä kiikastaa, sillä pelkään sanojen rikkovan herkän tilanteen. Koskaan en istu hänen vierelleen vaan aina asetun hänen eteensä. Koskaan en koske häntä muualle kuin käteen. Mutta aina itkukohtauksensa jälkeen Marjo katsoo minua, hymyilee ja suutelee kättäni ja lähtee pois sanomatta sanaakaan. Usein istun itse vielä tunnin tai kaksi niillä sijoillani miettien kuumeisesti mikä Marjoa vaivaa. Liikaa mietittyäni ahdistun ja alan itsekin itkemään. Mutta Marjo ei ole silloin siellä pitämässä kättäni. Minä saan aina surra yksin.

tyttö itki hetken ja katsoi taakseen

Sinä päivänä olin onnellisempi kuin koskaan. Lauri oli ostanut minulle kukkia, tuonut aamupalan sänkyyn, lukenut sanomalehden kanssani, pedannut sängyn, vienyt minut meren rannalle istumaan ja juomaan kylmää siideriä, katsellut kanssani kuumailmapalloja ja istunut nurmikolla näpelöiden hiuksiani. Olimme puhuneet kaikesta. Viimeinkin olin saanut kertoa jollekin syvimmät tuntoni ja nauttia siitä, että joku kuuntelee.

Muistan kun ensimmäisen kerran tapasimme. Olin lähtenyt baariin kaveriporukalla ja päätynyt yksin tiskille tilaamaan juomia. Muut odottelivat kärsimättöminä pöydässä kun yritin pitää tarjottimen vakaana luoviessani tietä ihmisjoukon lävitse. En nähnyt kun seurasit minua. Itse asiassa seurasit koko illan, en vain huomannut. Jonottaessani takkiani narikasta tulit äkkiä taakseni ja kuiskasit korvaani ”Sulla on hassut hampaat.” Käännyin ja näin vain vilauksen kasvoistasi, sillä olit jo lähdössä.

                            

Seuraavalla kerralla kun näimme, sanoit hiuksiani kauniiksi. Seuraavalla kerralla kerroit, että sormeni ovat sirot. Seuraavaksi sain kuulla kuinka hauskat silmät minulla oli. Sama jatkui melkein puolen vuoden ajan. Viimein heinäkuun lopulla uskalsin tarttua käteesi ja kysyä nimeäsi.

                            

Viikko sen jälkeen puhuimme puhelimessa neljä tuntia katkaisematta yhteyttä kertaakaan. Osan ajasta olimme vain hiljaa, kuuntelimme toistemme hengitystä. Osan ajasta vain puhuimme niitä näitä, osan ajasta kerroimme salaisuuksia ja osan ajasta vitsailimme.

Ruusujen tuoksu vielä nenässäni, jäätelön maku suussani, nurmikkoa hiuksissani seisoin hiljaa sillalla. Sinä päivänä olin surullisempi kuin koskaan. Olit mennyt jättämättä viestiä, varoittamatta. Viimeinen sana, jonka minulle sanoit oli puhelimessa kuiskattu ”Hyvästi”.

                            

Katsoin alas sillalta. Vesi oli mustaa kuin aikakin.

halusin olla hyvä

Anneli katsoo poikaansa, joka ei tahdo pysyä paikoillaan ahtaalla junanpenkillä. Viidennen kerran hän käskee lastaan rauhoittumaan ja istumaan kunnolla - turhaan. Poika vain potkii roskapussia ja huutaa yksittäisiä sanoja. Puhe ei vielä luonnistu ymmärrettävästi, mutta joitain sanoja on tunnistettavissa. Anneli miettii mitä on tehnyt kasvatuksessaan väärin, hänen poikansa on epätavallisen villi eikä osaa puhua vaikka on jo 4-vuotias.

Viime viikolla pojan nelivuotisneuvolassa oli nainen kehottanut Annelia kääntymään puheterapeutin puoleen, mutta hänen itsetuntonsa ei sallinut sitä. Anneli oli saanut hyvän kasvatuksen hyvässä perheessä, valmistunut itse hyvään ammattiin, nainut herrasmiehen ja ollut tämän kanssa naimisissa 4 vuotta ennen pojan syntymää. Raskaus oli tarkoin suunniteltu ja ajoitettu - pojan syntymä laskettiin syyskuulle, jolloin suuren vatsan kanssa ei tarvitsisi pukea talvivarusteita. Saisi kävellä lomamatkallakin tyylikkäässä kevyttä materiaalia olevassa mekossa.

Raskausaikana Anneli vältti rasvaa, raakaa kalaa ja monia muita Vauva-lehden kieltämiä ruoka-aineita. Joka toinen ilta hän kuunteli klassista musiikkia ja joka toinen ilta hän tai hänen miehensä lauloivat vauvalle. Sunnuntaisin käytiin kävelyllä, keskiviikkoisin vesijuoksemassa, perjantaisin hartiahieronnassa.

Pari ensimmäistä viikkoa pojan syntymän jälkeen sujuivat hyvin - lapsi oli oikea enkeli, nukkui ja jokelteli. Syöminen ei tuottanut ongelmia ja lapsi myös silminnähden nautti musiikista. Ongelmat alkoivat kasvojen ihottumasta. Monen lääkärikäynnin ja monien testien jälkeen selvisi, että poika oli niin allerginen, että oli helpompi luetella mitä sai syödä kuin mitä ei. Lapsen ensimmäiset kolme vuotta olivat tuskaa niin vanhemmille kuin itse lapsellekin. Kaikessa syömiseen liittyvässä tuli olla äärimmäisen tarkka.
Kun poika oli kolmevuotias, alkoi Anneli ihmetellä miksei hän puhunut vielä. Asiasta vaiettiin sukulaisille, ja sitä pidettiin häpeällisenä.

Anneli katsoo poikaansa, joka pureskelee omenanpalasta. Kädessään hänellä on pääsiäismunasta saatu pieni lelu. Viime viikolla tuli kirje sairaalasta, jossa oli pojan diagnoosi. Kaksi sanaa oli tummennettu. ADHD ja asberkerin syndrooma. Anneli tuijottaa ulos junan ikkunasta. "Miksi juuri minä?"

i gotta feeling that tonight's gonna be a good night

-Jätkät! Mulla on suunnitelma tai siis idea mitä voitas tehä tänää, Sami sanoi ja kaatoi lisää salmiakkikossua lasiinsa.
-Voi jumalauta mä en ainakaan lähe enää mihinkään sun juttuun mukaan, sanoin ja nousin. Mielessä pyöri vieläkin kauhukuvat sieltä mattolaiturilta mistä meidän oli tarkoitus vaan saada naiset. -Mulle riittää tää sekoilu. Samii katsoi minua halveksien, sen katse haritti jo. Se oli vetänyt ihan hyvän määrän viinaa, eikä selvästikään pystynyt enää hallitsemaan itseään täysin. Se sylkäisi ja sytytti sätkän.
-Kuka sut kutsu? se kysyi ja nauroi räkäsesti päälle. Muut yhtyivät siihen ja pian pihatalo täyttyi amiskorstojen oksettavasta räkätyksestä.
-Anna tulla Sami! Kerro meille tekemistä, täällä on ihan vitun tylsää, yksi jätkistä sanoi ja sylkäisi päälle. Loput viisi nyökkäilivät hyväksyvästi ja odottelivat suurta suunnitelmaa. Sami röyhtäisi, nousi horjuen seisomaan ja julisti:
-Mmun systerillä on ttänää bileet, siel ois kattokaas ilmastta viinaa. Toi jannu tossa, Sami osoitti minua, -voi heittää meijät sinne. Ootteko mmukana? Sami heitti kätensä ilmaan kuin olisi ollut jokin vallankumousjohtaja. Huoneessa olleet korstot jylisivät innosta ja kaikki lähtivät valumaan autolle päin. Sami huomasi
perääntymiseni ja katsoi minua hullun ilme kasvoillaan. Näin kun sen takana vilahti joku terävä, painava työkalu. Katsoin sitä epäuskoisena. Huomattuaan ilmeeni Sami heilautti kirveen olalleen ja tuli vierelleni. Sanaakaan sanomatta hän lähti saattamaan minut auton rattiin.

kirjoitettu uutisen inspiroimana; mitä tapahtui ennen tätä.

sinut haluan vain

Olin vahvasti sitä mieltä, ettei kuumana päivänä kannattanut mennä rannalle. Aurinko vain polttaisi ihon ja se alkaisi hilseillä. Ruskettuneet povipommiblondit tuijottaisivat kuin kajahtanutta ja jäätelökioskista ei saisi edes kunnon palvelua. Sopivan paikan löytäminen varjon ja auringon välistä veisi vain ikuisuuden, eikä uiminen hyppytornillekaan tuntunut hyvältä ajatukselta minun uimataidoillani. Bikinini olivat kauhtuneet ja toppaamattomat, aurinkohattuni hitusen liian pieni, eikä Digimon-pyyhkeessänikään ollut kehumista. Ainoa ystäväni rannalla oli kirja, jota olin lukenut kolmen vuoden ajan pääsemättä ikinä loppuun asti. Toisinaan myös koirat kävivät nuuskimassa äitini evääksi tekemää ruisleipää. Silloin käänsin vain kylkeä ja mulkaisin pahasti koiranomistajia.

                             En ollut oikein varma siitä perimmäisestä syystä miksi nousin tänään riippumatostamme ja lähdin pakkaamaan rantakassia. Lämpöasteita oli varjossa vähän päälle 30 ja tuulikin oli lämmin, kuin se olisi puhaltanut suoraan hiustenkuivaajasta. En pakannut kirjaa ollenkaan mukaan, enkä pyytänyt äitiä tekemään minulle eväitä. Otin kaapista siskoni uudet bikinit, vaihdoin Digimon-pyyhkeeni Marimekon raidalliseen ja jätin aurinkohattuni hyllylle. Nopean aurinkolasimallauksen jälkeen lähdin hitaasti kävelemään rannalle. Huoahdin helpotuksesta kun äiti tai muut eivät olleet kotona. Olisin joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin en yhtäkkiä edes itse tiennyt vastauksia. Miksi lähdin rannalle, vaikka vihasin sitä kun oli kuuma? Miksi halusin ottaa siskoni uudet pinkit bikinit, vaikka olin iät ja ajat käyttänyt samoja ja taistellut niiden puolesta? Miksi vaihdoin rakkaan pyyhkeeni aikuismaisempaan? Miksi kokosin hiukseni päälaella keikkuvaksi sutturaksi, vaikka vihasin hörökorviani?

                             Perimmäisin syy, jota en ehkä itse tiedostanut, olit varmastikin sinä. Näin sinut edellisellä viikolla rannalla, jalassasi valkoiset sinikukalliset uimashortsit, silmilläsi pilottiaurinkolasit, ympärilläsi suuri joukko kavereita. Ainoa kontakti, jonka loin sinuun oli mulkaisu kun koirasi säntäsi nuuhkimaan leipääni. Halusin sinun tietävän, etten tahallani katsonut pahasti. Se oli vain vakiintunut käytäntöni koiranomistajia kohtaan. Halusin, että näet minut uudenlaisena – kauniina, jotta voisin hyvittää pahan katseeni. Halusin millä hinnalla hyvänsä tutustua sinuun, kuulla äänesi ja naurusi, katsella silmiäsi ja hiuksiasi. Halusin käydä kanssasi ulkoiluttamassa koiraa, makoilla rannalla ja istua meren rannalla jäätelöä syöden. Halusin sinut itselleni, vaikken sitä aluksi ymmärtänytkään.

                             Rannalle saapumisen ja pikaisen paikan skannauksen jälkeen suunnistin pukukoppiin vaihtamaan bikinit ylleni. Koppi oli pieni, mutta olin varma että siitä olisi saanut tilavamman järjestelemällä sinne asetettuja huonekaluja eri tavalla. Kauhukseni huomasin, että bikinien alaosa oli aivan liian iso. Aikani virittelyn jälkeen luovutin, ja kiedoin paitani hameeksi alushousujeni päälle. Näky kopin ulkopuolella oli järkyttävä. Rannan väkiluku oli vähintään kaksinkertaistunut temppuillessani kopissa. Yritin epätoivoisesti tähyillä vapaata paikkaa johon levittää pyyhkeeni ja käydä makuulle. Koska olin niin keskittynyt tarkkailemaan ihmisiä, en huomannut kun tulit vierelleni. En myöskään huomannut äänensävysi ystävällisyyttä kun pyysit minua väistämään. Kasvojasi katsomatta tiuskaisin vain jotain ilkeää ja siirryin sivuun. Vasta kun olit mennyt tajusin että se olit sinä.

                             Sinä päivänä yritin löytää sinut uudestaan ja pahoitella käytöstäni. En kuitenkaan enää koskaan nähnyt sinua, en rannalla enkä missään muuallakaan. Olit kadonnut elämästäni, enkä minä voinut sille mitään.

poppin' shampain, living my life

-Mitä sä vielä mietit? Pistä se vaan taskuun!
-En mä tiedä voinko vaan tehä niin
-Senkin pelkuri, en tajuu mikä sua vaivaa, mikset voi koskaan irrotella?
-Vilma kun tässä ei oo kyse IRROTTELUSTA
-Maiju kun tässä on kyse just siitä! Sä oot aina niin hissukka, roikut vaan muiden perässä. Sä et koskaan tee ite mitään, sä annat muiden vaan pitää hauskaa ja ite angstaat nurkassa. Sä et Maiju tiedä kuinka vitun ärsyttävää se on, koska sä olet mun paras kaveri.

Katsoin siideritölkkiä kädessäni. Se näytti niin houkuttelevalta mutta samalla myrkylliseltä. Laittamalla sen taskuuni ja kävelemällä muina miehinä ulos kaupasta takaisin paikkani kaveripiirissä ja saisin Vilman pysymään rinnallani. Piilottamalla sen takkini alle voisin vihdoin sanoa tehneeni jotain aikuismaista ja hienoa, jotain mitä mammantytöt eivät tee. Jotain mitä kympin oppilaat eivät edes katso mahdolliseksi meidän ikäisillemme. Korkkaamalla sen illalla Vilman luona voisin olla kuin yksi muista pahiksista. Voisin tehdä vaikutuksen Elmeriin.

Pikaisen painin pääni sisällä jälkeen avasin laukkuni vetoketjun ja sujautin tölkin nopeasti sisään. Jatkoimme matkaamme karkkiosastolle. Katsoin Vilmaa, joka hymyili minulle.
-Mitä suklaata haluut? Voin ostaa, se sanoi.
-Kyllä sä tiiät mitä mä haluun
-Niin tiiänkin, kunhan varmistin

Kun olimme maksaneet suklaan, menimme käymään naistenhuoneessa. Vilma lupasi odottaa minua ja vahtia laukkuani sillä aikaa kun kävin vessassa. Tultuani ulos kopista, huomasin että Vilma oli mennyt. Ajattelin, että hän odotteli ulkona koska ei kestänyt vessan hajua. Pesin käteni ja lähdin. Ovella minua ei odottanut Vilma, vaan kaksi vartijaa valmiina ottamaan laukkuni tutkintaan. En ehtinyt kunnolla ajatella mitään, kun Vilma jo hyökkäsi kulman takaa ja potkaisi hintelämpää vartijaa selkään. Seuraavassa vaiheessa juoksimme suu vaahdossa toista vartijaa karkuun molemmilla pakokauhuinen ilme kasvoillaan. Päästyämme pois vartijoiden silmistä lysähdimme asfaltille istumaan. Katsoimme toisiamme ja kikatimme hysteerisesti. Vilma näpräsi hetken iPodiaan ja kohta lauloimme yhdessä G-L-A-M-O-R-O-U-S.



pair of dull scissors in the yellow light

Ella on kietonut kätensä ympärilleni. Punatukkainen tyttö laulaa Samsonia lavalla. Se laulaa niin kauniisti että on pakko laittaa silmät kiinni ja ajautua johonkin muualle. Pois tunkkaisesta liikuntasalista, pois uusien kavereiden luota, pois. Maailmaan jossa on vain minä ja punatukkaisen tytön enkelimäinen laulu. Tasan vuosi sitten me istuttiin täällä karkkipussin kanssa ja naurettiin kaikille aikuistuneille tutuille. Tasan vuosi sitten me saapasteltiin ympäri koulua kuin olisimme sen omistajat. Kuviteltiin, että meillä oli yksinoikeus levittää paskaa muista oppilaista, kuviteltiin ettei mikään voisi satuttaa meitä. Kasvatettiin paksut kuoret, joiden alta ei ollut helppoa uloskäyntiä.

Ella silittää kevyesti hiuksiani ja vaihtaa varovasti asentoa. Punatukkainen tyttö laulaa Samsonia niin kauniisti että itkettää. Tasan vuosi sitten en olisi uskonut istuvani nyt tässä. Kuuntelemassa itku kurkussa sen tytön laulua, joka vuosi sitten oli mielestäni niin aikuinen.

muistatko miltä tuntuu

Kesäilta. Autossa tuoksuu tupakka. Jenni henkäilee jatkuvasti korvaani sitä, kuinka ihana ilta on tulossa, kuinka ihanaa on taas päästä kahdestaan viihteelle, kuinka ihanaa on päästä etsimään pussailuseuraa, kuinka ihanaa on kastella jalat heinikossa, kuinka ihana minä olen ja kuinka ihanaa elämä on. Onhan kesä. Se on jo humalassa. Katson surullisena kun se yrittää pitää katseensa tiessä, kun se yrittää vakuuttaa minua ja itseään siitä, että on kykenevä ajamaan. Puolimatkassa meitä vastaan ajaa poliisit. Ne hidastavat. Suoritamme nopeasti vaihdon niin, että minä ajan ja Jenni istuu pelkääjänpaikalla. Jenni laittaa huulikiiltoa samalla kun poliisi puhalluttaa minua. Niiden mentyä hihitämme hetken paikoillamme, sitten jatkamme matkaa.

Ajamme vanhan autiotuvan ohi. Muistan kun pienenä meidän piti ottaa joku vanhempi sinne mukaan, muistan kun kouluikäisinä leikimme siellä unelmien poikamiestä, muistan kun teineinä istuimme siellä tuntikausia puhumatta mitään, vain kuunnellen toistemme hengitystä, muistan kun veimme sinne poikia, muistan kun siellä pitämämme juhlat riistäytyivät käsistä ja jouduimme piileskelemään monta tuntia metsässä, muistan kun sade tuli läpi katosta ja kasteli meidät. Vilkaisen Jenniä. Sen silmät kimmeltää kun se katsoo ulos ikkunasta. En tiedä mitä se miettii, enkä haluakaan tietää. Käännän katseeni tiehen ja pidän sen siinä. Aina joskus mietin mitä helvettiä vielä teen täällä.

Huoltoaseman kohdalla on pysähdyttävä, sillä Jennin on päästävä pissalle. Istun ja katson autosta kun se juoksee liukuovista sisään, suoraan kohti naistenhuonetta. Laitan radion päälle ja käännän äänenvoimakkuuden täysille. Katri Helenan ääni täyttää auton ja laitan hetkeksi silmäni kiinni. Aina joskus suren sitä kun aika on mennyt niin nopeasti, kuinka kaverit vaihtavat maisemaa ja kuinka vanhan huoltoaseman myyjät vanhenevat. Kaksi vuotta sitten vannoimme Jennin kanssa ettemme koskaan kasva aikuisiksi. Ettemme koskaan mene naimisiin. Ettemme koskaan lakkaisi kuuntelemasta Spice Girlssejä. Ettemme lakkaa käyttämästä pillifarkkuja vaikka muoti muuttuisi, ettemme hylkäisi toisiamme.

Puoli tuntia kulunut. Tappelen itseni kanssa siitä, lähdenkö menemään vai menenkö katsomaan mikä Jennillä on. Se on mitä luultavimminkin jäänyt juttelemaan sen kesätyöläisen kanssa. Me oltiin sovittu, ettei koskaan kajota nuorempiin poikiin. Jenni unohti lupauksen heti kun 16-kesäinen poika myi sille tupakka-askin huoltoasemalla. Ei sillä että olisin uskonut että se kestää. Voitan haluni lähteä, paeta paikalta, sulkea itseni ulos kaikesta ja menen sisälle. Ilmakuvat maalaistaloista ovat vääntyneet vinoon seinillä. Muutama juopunut mies nuokkuu nurkkapöydässä. Suunnistan vessaan. Jenni istuu lavuaarien alla meikit naamalle levinneinä. Se tekee sitä taas. Menen sen viereen otan sitä kädestä. "Muistatko sen biisin, sen Scandinavian Music Groupin missä ne puhuu hölmöstä rakkaudesta? Pyyhi kyyneleet, etitään jotkut kivat pojat ja suudellaan niitä aidan takana!"

intro

hmmm ihan kaikkien parhaaks poistin vanhat selitykset mitkä oli hmmm aika vanhoja ja noloja....:D uutta settiä siis tarjolla teille tästä päivästä lähtien joten stay tuned :))

ps ja uusille lukijoille tiedoks: kirjotan shittii vaikutteina oma elämä höystettynä liioittelulla ja nimenmuutoksilla !